lauantai 27. syyskuuta 2014

Kapinallinen (Outolintu, #2) Veronica Roth

Meillä on sama suru molemmilla. Meillä on sota sisällämme. Joskus se pitää meidät hengissä, joskus se uhkaa tuhota meidät.
Tris on selvinnyt perhettään kohdanneesta raa'asta hyökkäyksestä, mutta maksanut selviytymisestään kovan hinnan.
Sodan uhka on silti käsin kosketeltavissa eri osastojen välillä. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Kuuluuko siihen Neljä ja heidän tempoileva rakkaustarinansa? Sitä Tris ei tiedä. Selvää on, että sodassa ja rakkaudessa on aina valittava puolensa.

Siitä on nyt sellaiset neljä kuukautta, kun luin Outolinnun ja olin hieman sekaisin kaikista nimistä joita alussa tuli esiin. Parin luvun jälkeen pääsin taas kärryille ja pystyin taas syventymään juonikuvioihin. Olen yrittänyt olla lukematta kovinkaan monia arvosteluita ennen kuin olen itse ehtinyt lukea kirjan, sillä silloin ennakkoluulot tai odotukset kasvaisivat aivan liian suuriksi, ainakin minun kohdallani. Muutamiin (krhmm... yhdeksän) arvosteluihin olen kuitenkin langennut, joten en pystymyt aluksi lukemaan kirjaa ilman, että lukuisat mielipiteet myllersivät päässäni. Lopulta luovutin ja laskin kirjan kahdeksi päiväksi pois kätösistäni, ja keskityin kaikkeen muuhun kuten kokeisiin. Siinä ajassa olin tehnyt kaikkeni, jotta unohtaisin muiden mielipiteet ja onnistuinkin siinä aika hyvin. Kun sitten lopulta jatkoin lukemista, pystyin keskittymään. 

Kuten tuossa jo aikaisemmin sanoinkin, niin henkilöitä oli hieman hankala muistaa, sillä niitä oli ensimmäisessä osassa, Outolinnussa paljon ja nimistä on tehty aika "normaaleja". Mitään mieleenpainuvia nimiä ei paljon ollut, joten jouduin käyttämään muistinystyröitäni aika hanakasti, kun luin tätä toista osaa. Uuusiakin henkilöitä pulpahti esiin melkein joka toisessa kappaleessa. Vaikka näitä henkilöitä onkin paljon, jokaisella heistä on oma persoona. He tuntevat vihaa silloin kun se on ihan ymmärrettävää ja sympatiaa silloin kun, joku sitö tarvitsee. Ensimmäisessä kirjassa pidin Trisistä ja palvoin tytön luonnetta, joka on pienillä vivahteilla tehty erinlaiseksi kuin muiden vahvojen ja kiivaiden tyttöjen luonteet nuorten kirjallisuudessa. Tässä kirjassa Tris alkoi kuitenkin käydä hermoille. Tämän elämänhalu oli kadonnut kokonaan. Tris käytti hyväkseen kaikki mahdollisuudet jotta pääsisi hengestään ja syyt olivat kaiken kaikkiaan typerät. Onneksi loppua kohden rakkaan Tobiaksemme ansiosta Tris lopetti tyhmyydet, ja alkoi muuttumaan normaaliksi itsekseen. 

Viime kirjassa en päässyt oikein sisälle tähän niin sanottuun järjestelmään. Okei, ymmärsin kyllä, että on olemassa Vaatimattomat, Rehdit, Uskaliaat ja Sopuisat. Ja tietenkin oli vielä olemassa Osattomat. Mutta kaikki myy jäi jotenkin hämärän peittoon. Kapinallisessa onneki kaikki kirkastui. Nyt ymmärrän täysin kaiken sen poliittisen ja henkilökohtaisen tappelun. Ihmisillä on henkilökohtaisia syitä taistella ja poliitikoilla sekä johtajilla omat syynsä. Nämä syyt ja mielipiteet kietoutuvat yhteen ja paljastava juonta koko ajan lisää, mutta sopivassa tahdissa.
Roth osaa ihan yleisesti ottaenkin kehitellä ja kertoa juonta koukuttavalla tavalla. Isoja paljastuksia, joita tässäkin kirjassa ilmaantui, paljastuu sopivin väliajoin, eikä kaikkea tungeta loppuun kiireellä ja hösäyksellä.

Vielä voisin sanoa mielipiteeni Kapinallisen romantiikka puoleen. Outolinnussa kävi jo ilmi, ettei sarja tulisi pyörimään tuomitun rakkauden ympärillä. Ehei, sillä sanotaanko, että yli puolet kirjan juonesta on kaikkea muuta kuin romantiikkaa. Ja yllättävä kyllä, se ei häirinnyt minua. Ikuisena romantiikan ystävänä en tykkää hirveästi kirjasarjoista, joissa ei ole mitään romantiikkaan liittyvää, vaikkakin olen pariin sellaiseenkin törmännyt ja lukenut ne ahmien. 
Kapinallisessa oli kyllä romantiikkaa, mutta se oli ripoteltu sinne tänne varovaisesti ja harkitusti, ja juuri sopivasti. Tietenkin pieniä riitoja ja tappeluita tuli, mutta kukaan kirjailia ei taida osata jättää niitä pois ja miksi jättäisi? Me kaikki rakastamme niitä, vaikka ne välillä ärsyttävätkin.

Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 9 

perjantai 19. syyskuuta 2014

Smaragdinvihreä (Rakkaus ei katso aikaa #3) Kerstin Gier

 Aikakaudesta toiseen seikkaillut Gwendolyn on aivan maassa. Oliko Gideonin rakkaudentunnustus lainkaan todellinen?
Särkynyttä sydäntä ei ole kuitenkaan aikaa jäädä parantelemaan, sillä sukunsa aikamatkaajageeniä kantavalla Gwenillä on pian aivan uusia huolia. Hänen pitäisi toteuttaa tehtävänsä aikamatkaajana, kun vain tietäisi mikä se on… Saint-Germainin kreivin menneisyydessä punoma verkko kiristyy ovelasti huomattavan paljon myöhemmin, ja niinpä Gwenin ja Gideonin on selvitettävä salaisuus ja syöksyttävä seikkailuihin halki aikojen, olipa rakkaudessa ryppyjä tai ei.

Anteeksi pyyntöni pinestä kirjoitus tauosta. Kokeet alkavat saapua hiljaa, mutta varmasti. Eilen oli historian koe, ja saa nähdä miten meni!
Mutta sitten voisimmekin siirtyä asiaan. Näin ollen tasan viikko sitten sain päätökseen Rakkaus ei katso aikaa- trilogian  ja tietenkin se jättää hieman haikeat fiilikset itse kullekkin, paitsi tietenkin niille joilla ei ole mitään hajua mistä sarjasta puhun. Ei manita nyt nimiä---krhmm--- mutta nyt sinäkin hyvä---krhm ystäväni---tulet ymmärtämään mistä puhun. 

Törmäsin sarjan ensimmäiseen kirjaan vuonna 2012 kesällä, ja mikä minut sai Rubiininpunasta kiinnostumaan oli yksinkertaisesti aivan ihana ja mahtava ja täydellinen kansi. Seuraavaksi käänsin katseeni nimeen, joka oli tietyllä tavalla poikkeuksellinen. En ollut ennen törmännyt kirjaan, johon olisi liitetty salainen paheeni. Sisäinen fanityttöni heräsi välittömästi, enkä voinut ajatella mitään muuta kuin: "Ihanaaa! Timantteja ja kirja samassa paketissa. Pakko saada, pakko saada, pakko, pakko saada!"
Ensimmäisen kirjan lopetus ärsytti minua aivan suunnattomasti. Mitä järkeä lopettaa kirjaa sellaiseen kohtaan. Sama kuin lopettaisin lauseen kesken kutkuttavan salaisuuden. "Hei arvaa mitä? Eilen kun kävin kaupungilla törmäsin erääseen ihanaan ihmiseen. Jaa kehen? No hänen nimensä ol---"
Siinäs näette! Toinen kirja taas tuntui alkavan ihan väärästä kohdasta! Mikään ei tunnu olevan kunnossa, mutta silti sitä jää ihan koukkuun. Viimeistä kirjaa odotetaan kuin kuuta nousevaa, odotukset korkeina, mikä ei välttämättä ole kannattavaa. Silloin nimittäin joutuu usein pettymään. 

Nyt tietenkin kaikki olettava, että kirjoitan arvostelun, joka on pettymyksen kyyneleitä täynnä. En onneksi. En nimittäin joutunut pettymään.

Kirja alkaa jo tutuksi tulleella tavalla. Lopetamme kirjat ja aloitamme kirjat Paulin ja Lucyn kanssa. Aluksi en voinut sietää näitä kohtia. Ymmärsin kyllä hämärästi, että kaikki oli juonen kannalta pakollista, mutta halusin aina vain lukea lisää Gideonin vuorosanoja ja naureskella Gwendolynin ihanille sarkastisille kommenteille. Tässä viimeisessä kirjassa olin jo itseasiassa todella kiinnostunut näistäkin pätkistä. Lucysta ja Paulista pääsimmekin kirjan varsinaiseen alkuun. Gwendolyn purkaa sydäntään ystävälleeen, sydän on murtunut, nenäliinat lattialla, kaikki klassinen. Monia tämä syvään epätoivoon valuminen varmasti ärsytti, mutta minä itseasiassa nautin siitä. Gwenin kommentit ja ihanan ja lutuisen Xemeriuksen päättömät puheet pitivät mielenkiintoni yllä. Lopulta noustiin surun syövereistä ja päästiin taas matkailemaan läpi ajan.

Aikamatkustus teemaiset fantasiakirjat ovat ehkä minulle kaikken vaikeaselkoisimpia. Minun täytyy todella keskittyä, että pysyn kärryillä. Suureksi onnekseni en hämmentynyt paljoakaan tämän kirjan aikana. Gwenny matkustaa tapaamaan isoisäänsä pariin otteeseen, ja sitten tietenkin seikkaillaan Gideonin kanssa. Isoin tapahtuma oli kaiketi tanssiaiset, jotka jäivät minulle hieman hämärän peittoon, johtuen dramaattisista tapahtumista, mutta muistan nimistä ainoastaan Darth Vaderin. En vieläkään oikein muista oliko kyseinen henkilö haamu,demoni, vai joku henkilö, jolle Gwendolyn antoi aika mahtavan lempinimen. Tanssiaisiin oli lisätty siis dramaattinen kohtaus josta jo aiemmin mainitsin, ja voin silmät kirkkaina sanoa, etten odottanut moista. 

Henkilöt pysyivät edelleen ihanan persoonallisina, ja sain nauraa useaan kertaan ties kenen kommenteille. Minua kiehtoo kovasti, ettei tässä sarjassa ole varsinaista pahista. Tietenkin meillä on Kreivi, mutta ei ketään mitenkään merkittävää henkilöä, joka pilaisi jokaisen elämän. Paljastus Kreivistä yllätti minut (yllätys, yllätys) ja olin aika hämmentynyt. Kelailin mielessäni tapahtumia ja yritin keksiä vihjeitä, mutta enpähän löytäny. Joten pisteet Gierille siitä. 
Paljastus Gwendolynin perheestä ei aiheuttanut minulle, suu auki ja silmät pyöreinä, reaktiota, mutta se oli kiinnostavaa. Olin oikeasti onnellinen Gwenin puolesta, enkä huutanut ja paiskonut kirjaa tyhmän juonen takia.

Lopuksi voisin ottaa osaa rakkaus puoleen. Monet ovat sanoneet, että Gideon ja Gwendolyn rakastuivat liian nopeasti, mutta itselläni on täysin erinlainen mielipide. Mielestäni heidän tunteidensa kehittyminen ei mennyt liian nopeasti. Mitä he nyt ehtivät tuntea toisensa, puolitoista viikkoa? Monissa kirjoissa on rakastuminen tapahtunut nopeamminkin. Esimerkiksi Clary ja Jace Varjojen kaupungit sarjasta, tunsivat sellaiset 3 päivää, ja olivat umpirakastuneita. Entäs sitten Mustan tikarin veljeskunta sarja. Useat parit tunsivat toisensa päivän ja taas mentiin. Enkä viitsi edes mainita klassikoita, kuten Vampyyrinpäiväkirjat tai Yön talo kirjoja. En nyt väitä, että tällainen rakastuminen olisi luonnollista, mutta ei se ole minua ennenkään haitannut. 
Niille, jotka eivät pidä liiallisesta hempeydestä, en suosittele Smaragdinvihreää, mutta romantiikan nälkäisille kyllä!

Rakkaus ei katso aikaa oli viihdyttävä ja taidokas sarja. Kirja loppui tavalla, joka ei jättänyt lukijaa epätoivon valtaan. Olen viettänyt mukavat kolme vuotta sarjan parissa, ja nyt en voi muuta kuin toivoa, että löydän uuden samanveroisen sarja, jota voikin lukea taas seuraavat kolme vuotta.

Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 10- 

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Titaanien kirous (Percy Jackson #3) Rick Riordan


Newyorkilainen koulupoika Percy Jackson saa ystävältään Groverilta hätäpuhelun. Antiikin kammottavin hirviö on herännyt, eikä Grover ole ainoa, joka on vaarassa. Hirviön huhutaan pystyvän tuhoamaan jopa Olympos-vuoren, jumalten asuinsijan.
Ainoastaan metsästyksen jumalatar Artemis pystyisi jäljittämään hirviön, mutta hän on kadonnut jäljettömiin. Percyllä ja hänen puoliverisillä ystävillään on vain viikko aikaa löytää Artemis, ratkaista hirviön arvoitus ja selvittää, mitä karmea Titaanien kirous tarkoittaa.

Kolmas Percy Jackson luettu! Minusta tuntuu, että luin tämän kirjan ennätys nopeudella, luulisin, että alle päivässä, mikä on iso saavutus näin kouluaikoina. Sitä huomaa päivän päätteeksi heti, kun kuoleman loukku (matematiikka) on ylitetty, että kello lähenee jo kymmentä ja, että olisi aika painua pehkuihin.  Ja sitten makoilee vällyjen välissä ja kiroaa matematiikan läksyjä, koska niiden takia arvokas tunti ja puoli, joka oli tarkoitettu lukemiseen meni matematiikkaan. 
Nyt olen kuitenkin onnistunut aikatauluja muuttelemalla lukemaan päivässä kirjan, ja voi että olen ylpeä itsestäni. Nyt voisi kuitenkin voisin siirtyä itse kirjan pariin.

Titaanien kirousta odotin kyllä kovastis sillä edellinen kirja jäi jännään kohtaan, joten odotin mielenkiinnolla mitä tässä osassa tapahtuisi.
Kirja alkaa siitä, kun Percy ja kumppanit matkustavat Groverin hätäkutsun perään. He päätyvät koulun tanssiaisiin ja tapaavat kaksi uutta puoliveristä: Biancan ja Nicon (Riordan sitten vaan osaa keksiä ihania nimiä). Samalla reisulla he saivat esimakua tulevasta taistelusta. Seikkailut johtavat toiseen ja lopun taistelu on taas jännittävää luettavaa. Uhrauksilta ei vältytä, ja ennustus saa jälleen uudet mittakaavat.

On ihan uskomatonta miten moniuloitteisesti Riordan osaa kirjoittaa. Titaanien kirous kirjassa alkaa ilmetä pientä rakkauden poikasta, ja päähenkilöiden varttuminen alkaa näkyä tekstissä. Mieleeni tulee pakostakin Harry Potterit. Rowling osasi Riordanin tavoin kasvaa henkilöittensä mukana, ja muuttaa kirjoitustyyliään vuosi vuodelta aina ikään sopivaksi. 
Percyn kasvamisen ja kehittymisen huomaa monesta asiasta. Ensinnäkin hän ei ole enää niin ujo ja pelokas kuin alussa. Lisäksi kymmenenvuotiaan Nicon tuleminen korosti Percyn ikää. 

Juoneen oli jälleen sujautettu hienosti lainauksia taruista ja jumalista. Kreikan jumalia (olikos se nyt Kreikka...?) oli lisätty hienosti juoneen. Minusta kaikkein hienointa on se, että Riordan valitsee sellaisia taruja, joita ihmset tuntee. Myönnän auliisti etten ihan kaikkia tunnistanut, mutta yli puolet kylläkin!

Huumoriakaan ei tästä sarjasta puutu. Percyn ihana sarkastisuus iskee sydämmeen joka kerta, ja Annabethin "leväaivo" jota hän käyttää Percyn nimittämiseen, on suorastaan klassikko. Nimitys on niin ärsyttävä, että se on suorastaan nerokas! 

"Äiti näytti vähän loukkaantuneelta, ja minä olin siitä pahoillani, mutta minun oli jo pakko päästä autosta ulos. Jos äiti olisi kertonut vielä yhdenkin jutun siitä, miten söötiltä minä näytin kylpyammeessa kolmevuotiaana, olisin kaivautunut hankeen ja palelluttanut itseni hengiltä."

Yllä oleva lause kuvastaa täydellisesti teinien ajatuksia, kun äiti kaivaa valokuva-albumin esille, kun talo on täynnä vieraita. Sanonpa vaan, että Percy Jacksonit ovat loistavia kirjoja ja tulevat olemaan myös niitä teoksia, joita voin lukea uudestaankin.

Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 9½ 


 

torstai 4. syyskuuta 2014

Kunnes kerron totuuden, Julie Berry

Pian totuus paljastuu: mitä Judithille ja Lottielle oikein tapahtui?
Millaista salaisuutta kantaa Judith, mykkä ja hyljeksitty tyttö, jonka kieli on leikattu poikki? Hypnoottisen jännittävä rakkaustarina, trilleri ja kidnappausdraama.
Neljä vuotta sitten Judith ja Lottie katosivat. Kaksi vuotta myöhemmin Judith palasi, mutta yksin. Lottien ruumis löydettiin joesta. Vain Judith tietää, mitä tapahtui, mutta hän on mykkä. Silti Judith on täynnä äänetöntä puhetta, vihaa, muistoja, kaipuuta ja ennen kaikkea pakahduttavaa rakkautta lapsuudenystäväänsä Lucasia kohtaan.

Lucas on menossa naimisiin kylän kaunottaren, Marian, kanssa, kun tulee tieto, että vihollinen on hyökkäämässä. Maria rohkaisee Judithia opettelemaan puhumaan. Vähitellen salaisuudet alkavat paljastua ja Judithin elämä muuttuu draamaattisella tavalla.


Woohooo, pitkästä aikaa nuortenkirjallisuutta jossa EI ilmene fantasiaa. Oikeastaan oli todella outoa lukea sellaista. Tietenkin olen lukenut tässä lähiaikoina Cooksonin kirjoja, mutta en nyt sanoisi niitä nuortenkirjallisuudeksi. 
Kunnes kerron totuuden on kuitenkin selkeästi yritetty kirjoittaa nuorille mieleiseksi, mutta en näe mitään syytä miksei aikuisetkin voisi tätä luekea. Kirja ei nimittäin missään vaiheessa mennyt typeryyden puolelle. 

Niin kuin tuosta takakannesta kävi ilmi, päähenkilö Judith katoaa ja, kun hän palaa, on elämän rakkaus menossa naimisiin kylän kaunottaren kanssa. Helposti tästä lausunnosta saattaisi tulla mieleen aika perus juoni, joka tungetaan aika useasti nuortenkirjoihin. Itsekkin olin sortua tähän rikokseen, mutta kaunis kansi pelasti minut. En ole enää oikein luottanut hienoihin kansiin parin pohjanoteerauksen takia, mutta päätin yrittää. 

Yllätyin positiivisesti kirjoitustyylistä, jota Julie Berry oli käyttänyt. Tekstien kappaleet olivat lyhyitä, mutta se ei häirinnyt minua missään vaiheessa. Tapa jota Berry oli käyttänyt muistutti minua runoista. En ole koskaan ollut kovinkaan runollinen ihminen. En vaan millään saa suollattua itsestäni mitään runollista, mutta pidän sen lukemisesta.

 "Me tulimme tänne laivalla, sinä ja minä.Minä olin vauva äitini sylissä, sinä olit s-kirjaimia suhaut-tava kiharatukkainen poika ja leikit äitisi jalkojen juuressakoko pitkän raskaan matkan ajan.Katsellessaan meitä äidit viihtyivät niin hyvin yhdessä, ettäisämme valitsivat vierekkäiset maatilanpaikat mailin verranlänteen Roswellin kaupungista, joka silloin oli paljon nykyistä pienempi.Muistan tarinat, joita äiti kertoi matkasta, kun olin pieni.Nykyään hän ei enää puhu siitä.Äiti kertoi, että istuin koko matkan silmät suurina ja katsoin sinua"

Lisäksi tämä naispäähenkilömme Judith puhutteli muutamia ihmisiä mielenkiintoisella tavalla, tai no oikeastaan puhutella on väärä ilmaisu. Enimmäkseen hän ajatteli. Esimerkiksi Lucasia, ihastustaan, hän ajatteli aina sinä-muodossa. Esm:

-
 "Äiti kertoi, että istuin koko matkan silmät surina ja katsoin sinua."

"Kuulin sinun kysyvän herra Jhonsonilta kirkon jälkeen, voisitko pistäytyä heidän luonaan illalla"

Judith myös ajatteli sieppaajaansa aina silloin tällöin hän-muodossa. Sitä oli yllättävän mielenkiintoista lukea, jos totta puhutaan. En olisi ihan heti uskonut, että olisin pitänyt sellaisesta tyylistä.

Rakkaus on isossa osassa tässä kirjassa. Rakkauden höperönä se ei minua häirinnyt, enkä usko, että se häiritsee muitakaan. Judith onnistui saamaan minut puolelleen heti. Kun Lucas oli menossa naimisiin Marian kanssa, teki mieli huitaista tätä. Eikö se nyt millään huomannut lapsuudenystävänsä haikeita katseita! Hei haloo, eikö ystävä ole parempi vaihtoehto, kuin joku tärkkelikasvoinen kaunotar?

"Sinun katseesi viivytteli Marian tummissa kiharoissa,jotka pilkistivät tärkätyn valkoisen hilkan alta. Sitten nostitleveälieristä hattuasi kaikille tytöille ja harpoit tukinvetoon.Maria ja Eunice katsoivat molemmat perääsi. Minä hengitinsyvään ulos ja nojasin Aldrusien uuden kodin karkeasti höylättyyn seinään." 

Toinen yllätys tapahtui siinä, että juoni pysyi liikkeessä juuri sopivalla nopeudella. Koko ajan paljastui pieniä sirpaleita, jotka yhdessä paljastaisivat ratkaisua. En yleensä lue mitään kirjoja, joissa olisi jokin Sherlock Holmes juttu selvitettävänä, mutta tästä nautin.Yllätyin loppuratkaisusta, sillä olin kuvitellut sieppaajan olevan ihan toinen henkilö. Joten ennalta-arvattavuutta Kunnes kerron totuuden- kirjassa ei ilmene. 

Vielä tästä Judithin mykkyydestä. On suorastaan ihmeellistä, miten Berry osasi pitää juonen pystyssä päähenkilöllä, joka ei puhu. Ja miten hän osaa muuttaa mykkyyden lähes selvään puheeseen. Tajusin vasta kirjan lopussa, kun Judith sanoi "Mikä hätänä?" ilman virheitä, että jotenkin ihmeellisesti oli se hiljaisuus kadonnut tytöstä. Kiitos ja kumarrus Julie Berrylle tästä!


Suosittelen ehdottomasti lukemaan, jos edes vähän kiinnostaa!

Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 10-